Table Of Content

TURUN YLIOPISTON FONETIIKAN LAITOKSEN JULKAISUJA PUBLICATIONS OF THE PHONETICS DEPARTMENT OF THE UNIVERSITY OF TURKU UUSIMMAN ÄÄNNEHISTORIAN SUUNNASTA JA LUONTEESTA RAIMO ANTTILA Elokuu 1969 TURUN YLIOPISTON FONETIIKAN LAITOKSEN JULKAISUJA PUBLICATIONS OF THE PHONETICS DEPARTMENT OF THE UNIVERSITY OF TURKU Nso 5 U U S I M M A N Ä Ä N N E H I S T O R I A N SU U N N A S T A J A L U O N T E E S T A RAIMO ANTTILA Elokuu 1969 Professori Paavo Sirolle hänen 60-vuotispäivänään 2.8.1969 Sisällysluettelo Johdannoksi ......................................... 5 Generatiivinen fonologia ja historia ............... 6 Muutoksen suhde formaaliseen rakenteeseen .......... 9 Aivot ja historia ................................... 10 Kieliopillinen ympäristö äänteenmuutoksen ehtona .... 11 Vaihtosäännöt (flip-flop) ........................... 15 Sääntöjen muoto ja muutos ........................... 16 Äänneyksiköt ja abstraktit piirteet ................ 19 Sääntöjen järjestys ja muutosten kronologia ........ 22 Säännön lisäys ylähierarkiaan ....................... 23 Säännön kato ......................................... 24 Analogia ja fonologiset säännöt .................... 26 Yhtälöanalogia ...................................... 27 Sääntöjen järjestyksen vaihto ....................... 30 Siirtyvät ja pysyvät säännöt ........................ 33 Säännön vakio-osa ja historiallinen muutos ......... 34 Ohjelman muutos ..................................... 40 Erottavien piirteiden suhteellinen vahvuus. Metasääntö 43 Mikä on muutosta? Episääntö .......................... 47 Syy ja seuraus ...................................... 49 Kielihistoria ja kielitypologia .................... 51 Koulukuntien tasoittuminen .......................... 53 Äänteenmuutos, sen sosiologinen tausta ja empiirinen perusta ..................................... 53 Muutoksen mekanismi ja motivaatio .................... 56 Kielellinen merkki .................................... 57 Fonologian ikonisuus ................................ 59 Muoto-oppi ja ikonisuus ............................. 61 Diakroninen morfofonemiikka ......................... 63 Sääntöjen typologia ................................. 64 Sääntöjen produktiivisuuden kato ..................... 67 Induktio ja deduktio ................................. 68 Muutosten teleologia ja biologiset parallellit ...... 71 Äänneyksiköt ja niitä paljastavat metodit .......... 74 Sisäinen rekonstruktio ja vertaileva menetelmä synkroniassa ..................................... 80 Murrekoheesio ja vertaileva menetelmä .............. 85 Metodin suhde teoriaan .............................. 87 Metodien tulevaisuus ................................ 88 Bibliografia ......................................... 90 Johdannoksi 1. Tämä työ valottaa erästä uusimman kielitieteen histo rian osaa, nimittäin historiallista äänneoppia. Keskityn pää asiassa vuosiin 1965-1969, mikä oikeutetusti tuntuu mielettö mältä, sillä tapahtumat ovat liian tuoreita, jotta oikea pers pektiivi olisi mahdollinen. Mäin myös täydellinen kritiikki on turha tavoite. Mutta silti tällaista esitystä voi puolustaa moneltakin taholta. Yksi on se, että oman kokemukseni mukaan uudet virtaukset tunnetaan tai tunnustetaan varsin yksipuoli sesti. Oma valintani pyrkii tasapuolisempaan luonnehdintaan, mutta on muistettava, että se on vain henkilökohtainen selek tioni nykyisistä pääpiirteistä. Toinen syy on se, että Euroo passa näitä uusia virtauksia tunnetaan vieläkin puutteellisem min, ja tietenkin samalla yksipuolisemmin, kuten voin itse to deta vuosi sitten. Kirjoittamalla tämän katsauksen suomeksi ha luan nopeuttaa tieteellistä vuorovaikutusta. Ensi sijaisesti ajattelen fennougristeja, sillä on varsin epätodennäköistä, että he joutuisivat itsestään tekemisiin heille niin perifee risten julkaisusarjojen kanssa. Uskon, että yleinen kielitiede tulee hyötymään sitä enemmän mitä aikaisemmin he pääsevät testaamaan ja tarkentamaan näitä uusia hypoteeseja omalla ma teriaalillaan. Tämä aihe ja nämä tavoitteet estävät omaperäi semmän käsittelyn. Tällaista tuoretta historiaa on itse asias sa pidettävä lähitulevaisuuden osan ennustajana, ja näin käy tännölliseltä kannalta käsittelyäni voi pitää huomautuksilla varustettuna bibliografiana niille, jotka haluavat valmistau tua odotettuun suuntaukseen. Lähdeviittaukseni eivät ole täy 6 dellisiä, mutta täysin riittäviä saattamaan lukijan oikealle tielle. Vain harvoin on syytä viitata sivunumeroihin, koska maininta tekijästä on kehoitus lukea koko ko. työ. Lisäksi useassa tapauksessa lopullinen sivujen numerointi on vielä tuntematon. Vaikka käsittelyni pääpaino on aivan viime vuo sissa, minulla on sentään syytä viitata varhaisempiinkin ta pahtumiin siellä täällä, sillä usein sporadinenkin maininta lisää historiallista syvyyttä ja asettaa nykyiset suunnat uuteen valoon. Koska oletan, että lukija on saanut tavallisen filologisen koulutuksen, olen karsinut pois kaiken erikoisen formalismin. Käsittelyssä ei mennä yksityiskohtiin, vaan esi tetään kehityksen pääpiirteitä. Valitettavasti en voi tässä puuttua syntaksin muutok siin, joita on jo paljon käsitelty transformaatiokieliopin puitteissa (esim. aikaisin jo Closs 1965 ja rakennemalliksi esim. Kiima 1964). Monet muutkin entiset tutut kielitieteen tutkimusalat jatkuvat omine kehityksineen (ks. esim. Hill 1969), mutta kaikki muut paitsi historiallinen äänneoppi jää vät katsaukseni ulkopuolelle. Generatiivinen fonologia ja historia 2. Generatiivinen ja transformationaalinen kielioppi, jo ka sai alkunsa puhtaasti synkronisen syntaksin parissa, on jo ehtinyt pyykittää itselleen kielen muutkin alaosastot niin, että myös diakronia on saanut täysin tasavertaisen aseman, jopa tavallaan yliotteenkin, sillä tämä työ osoittaa, miten historiasta on tullut se suodatin, jonka läpi synkroniset to 7 dellisuudet seulotaan. Synkronia ja diakronia sulautuvat kiin teästi yhteen generatiivisessa fonologiassa, jossa abstraktit äänneyksiköt johdetaan tietyssä järjestyksessä olevien sään töjen läpi muotoihin, jotka itse asiassa esiintyvät konkreet tisessa puheessa (Enkvist 1966, Sigurd 1966, Harms 1964, Wiik 1967); esim. morfofoneeminen invariantti alkumuoto vete jou tuu ensin säännön e → i alaiseksi, ja sitten assibilaatio ti → si tuottaa lopullisen yksikön nominatiivin vesi. Tämä kaik ki käsitetään puhtaasti synkroniseksi aivojen suorittamaksi prosessiksi, joka tapahtuu aina kun puhuja lausuu tämän sa nan (tällaisia äänneoppeja esim. suomi: Wiik 1967, englanti: Chomsky ja Halle 1968, saksa: Vennemann 1968c). Oli ilman muu ta heti selvää, että tällainen malli muistutti melko täydel lisesti kielihistoriaa: historiallisesti aikaisempi muoto on morfofoneemisen alkumuodon vastine, ja sääntöjen usein tiuk ka looginen järjestys ja vaikutusympäristö antavat ikäänkuin varjokuvan äänteenmuutosten ehdottomasta aikajärjestyksestä ja vaikutusympäristöstä. Lyhyesti sanottuna, sisäinen re konstruktio ja generatiivinen (morfofoneeminen, vrt. §§ 38, 4l) fonologia ovat rakenteeltaan täysin identtiset (§ 47). Tä mä rakenne itse ei kuitenkaan vaikuta ehdottomasti lopputu lokseen, ja siksi on edelleenkin syytä puhua kahdesta eri me netelmästä, vaikka usein niiden tulokset olisivatkin samat. Etymologisessa tutkimuksessa on tähdennetty, että käsitteet "alkuperä" ja "historia" ovat itsenäisiä, ja että kumpikin on arvokas päämäärä itsensä takia. Tällainen historiallinen kahtiajako vastaa yllä luonnehditun fonologian perusolemus ta, sillä sen kokonaisuus perustuu kahteen komponenttiin, 8 äänneyksikköihin ja sääntöihin, joilla näitä yksiköitä kä sitellään. Tämä dikotomia on kaiken formaalisen fonologian perusolemus, eikä vain sen, mikä yleensä liitetään Chomskyn ja Hallen nimiin ja epigoneihin; eri koulukuntien erimieli syydet rajoittuvat vain näiden kahden komponentin sisäisiin rakenteisiin, esim. miten äänneyksiköt määritellään, minkä laisia erottavia piirteitä käytetään, ja millä tasolla, ja minkälaisia sääntöjä noudatetaan, ja minkälaisin rajoituksin. Yhteistä on kuitenkin aina sekä äänne- että sääntökomponen- tin tarve ja niiden toisiaan täydentävä funktio. Koska tilan ne on tämä, on melko mieletöntä asettaa nämä komponentit arvo järjestykseen. Totta on kuitenkin, että tähänastisessa his toriallisessa tutkimuksessa on pääpaino ollut äänneyksikkö- systeemien rakenteiden muutosten kartoittamisessa. Tämä tar koittaa tuttua oppositiomuutosten laskentaa yms. Juuri täl lainen katalogointi (vrt. érgon) on joutunut uusimman suun tauksen uhriksi, suuntauksen, joka jälleen painottaa, että kielen perusolemus on luovaa (vrt. enérgeia). Näin myös ään neopin säännöt ovat oikeutetusti päässeet historiallisen tutkimuksen kohteiksi, mutta kuten aina muodin ja historian aaltokulussa, punnukset eivät ole jääneet tasan: säännöt ovat saaneet yliotteen. Alla tarkastelen tämän voiton seu rauksia historiallisen kielitieteen kannalta, mutta tähden nän jo tässä, että äänneyksikkökomponentti on tietenkin sil ti aina tarpeellinen. - 9 - Muutoksen suhde formaaliseen rakenteeseen 3. Koska säännöt eivät ole välittömästi havaittavissa, joudumme heti vakavan epävarmuuden eteen. Säännöt ovat lingvistien tekemiä. Vaikka onkin totta, että he näillä yrit tävät kuvata niitä sääntöjä, joita aivot noudattavat, ei täs tä kuitenkaan seuraa, että lingvistin säännöt olisivat heti automaattisesti tosia, tässä tapauksessa "aivotosia" eli bio logisesti tosia. Tällaisten äännesääntöjen hypoteettisesta luonteesta johtuu, että useampikin lingvistin sääntö voi olla "tosi" (vrt. § 46). Siksi kunnon kieliteorialta vaaditaankin, että se pystyisi asettamaan eri vaihtoehdot paremmuusjärjes tykseen. Tätä päämäärää ei ole vielä saavutettu niin, että voi simme ehdottomasti valita yhden ainoan oikean mallin historial lisen tutkiskelun pohjaksi ja luottaa vain siihen ylimpänä to tuutena. Tieteemme on tässä vielä kokeiluasteella. Meidän on syytä toistaiseksi pitää avoinna ne ovet (vaikkei ehkä ihan kaikkia), joita on aikojen kuluessa sahattu teorian seiniin. Kuten kaikessa tieteellisessä työssä, on löydettävä sopiva keskitie, sillä hölmöläisten ikkunanteko olisi myös liiallista silmien auki pitämistä, sen verran on sentään jo valmista va kaata struktuuria. Mainitsen kaiken tämän pohdiskelun vain tähdentääkseni, että se mitä kielenmuutokset tekevät kieli opille, johtuu myös kieliopin rakenteesta. Tällä tavoin raken ne pakostakin ohjaa omaa muutostaan. Havainnollistan tämän vielä täysin "abstraktilla" ja hypoteettisella esimerkillä. Olettakaamme, että meillä on kaksi adekvaattia. formaalista kuvausta yhdestä ja samasta äännesysteemistä, toinen on neliö