Nietzschen hämärä. Pieni kirja Nietzschestä ja filosofiasta

242 Pages·2015·2.5 MB·Finnish

by  Jukka Laari

JUKKA LAARI (toim.)
NIETZSCHEN
h ä m ä r ä
PIENI KIRJA
i
h
P NIETZSCHESTÄ JA
o
S FILOSOFIASTA
NIETZSCHEN
hämärä
PIENI KIRJA
NIETZSCHESTA JA
FILOSOFIASTA
JUKKA LAARI (toim.)
1 SoPhi 1
SoPhi 59
Jyväskylän yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Olli-Pekka Moisio
PL 35 (MaB)
40351 Jyväskylä
puh. 014-260 3123, fax [phone]
e-mail [email protected]
http://ww.wjyu.fi/yhtfil/sophi
Myynti ja kustannus:
Kopijyvä Oy
Viitaniementie 15, 40720 Jyväskylä
puh. 014-3342845, fax [phone],
e-mail [email protected]
ISBN 951-39-0923-9
ISSN 1238-8025
Copyright© Kirjoittajat ja SoPhi 2001
Paino Kopijyvä Oy, Jyväskylä 2001
Kansi Tuija Tarkiainen
Taitto Olli-Pekka Moisio
SISÄLLYS
Alkusanat
Jukka Laari
5
1. ENSIMMÄINEN FILOSOFIA JA TIEDON
ONGELMA
Välttämätön kehitys ja välttämätön perspektivismi.
Hegeliläisen filosofian kumoaminen Nietzschellä
Werner Stegmaier
19
Järjen kritiikki ja kritiikin genealogia -Kant ja Nietzsche
tiedon perusteista
Jussi Kotkavirta
45
Spinoza ja Nietzsche olevaisesta
Jukka Laari
69
11. HISTORIAN FILOSOFIA, N IETZSCHEN
POLITIIKKA
Aforistinen kommunikaatio
Lauri Siisiäinen
105
Nietzsche, historia ja politiikka
Jari Hoffren
127
Tarantellaa vai titaanien tanssia. Nietzsche/t, poliittinen
diskurssi ja demokratia
Jari Hoffren
164
Historiasairaus
Jussi Vähämäki
224
ALKUSANAT
Jukka Laari
Etteivät yksityiset filosofiset käsitteet ole mitään mielivaltaista,
mitään itsekseen-kasvavaa, vaan kehkeytyvät suhteessa ja
sukulaisuudessa toisiinsa, että ne, miten äkillisesti ja ehdon­
valtaisesti ne näyttävätkin tulevan esille ajattelun historiassa,
kuitenkin kuuluvat samaan järjestelmään aivan yhtä hyvin
kuin jonkin maanosan eläimistön kaikki jäsenet: tämä tulee
lopuksi ilmi vielä siinä, miten varmasti mitä erilaisimmat
filosofit yhä uudestaan täyttävät mahdollisten filosofiain tietyn
peruskaavan.
-Friedrich Nietzsche
Friedrich Nietzsche (1844-1900) oli koulutukseltaan
klassinen filologi. Häntä pidettiin alallaan siinä mää­
rin lahjakkaana, että 24-vuotiaana hänet nimitettiin Baselin
yliopiston professoriksi ennen kuin oli väitellyt. Profes­
suuria hän hoiti kymmenisen vuotta, kunnes lähinnä ter­
veydellisistä syistä erosi vuonna 1878 jättäytyen vapaaksi
kirjailijaksi pienen eläkkeen varassa. Enimmäkseen Sveit­
sissä ja Italiassa eläen hän keskittyi kehittämään omaa fi­
losofista katsomustaan. Kesällä 1899 Nietzsche koki hen­
kisen romahduksen, jonka luonnetta ei ole selvitetty eikä
tultane selvittämään. Nietzsche eli viimeiset vuotensa äi­
tinsä ja sisarensa hoivissa, ulkomaailmasta vetäytyneenä,
sisäänpäin kääntyneenä. Hän lienee kokenut ajoittaisia,
kaiketi hyvinkin rajuja kiihkeyden, ehkä tuskaisuudenkin
hetkiä, mutta oli enimmäkseen rauhallinen.
5
Tämän kirjan, Nietzschen hämärän - sillä eikö hä­
märä ole yhtä lailla ajattelija, joka ilmaisee viimeisim­
piä, ei vielä sulateltuja oivalluksiaan aforismein ja
sukkeluuksin perinpohjaisen asiaproosan sijasta, kuin
Herakleitos, joka meni aikalaisiaan kauemmas ajatte­
lun tiellä -, tarkoitus on hahmottaa Nietzschen sijaa
modernissa tai uuden ajan filosofiassa. Se tapahtuu esit­
telemällä uuden ajan filosofian keskeisimpiä häneen liit­
tyviä yhteyksiä tai "voimalinjoja". Kyse on yhtäältä filo­
sofihahmoista, jotka ovat olleet tärkeitä Nietzschen kyp­
sälle filosofiselle ajattelulle, ja toisaalta filosofian on­
gelma-alueista, joille Nietzschen ajattelu on ollut joko
erityisen tärkeää tai ongelmallista.
Nietzschelle tärkeistä filosofi-hahmoista, ja Nietzschen
ajattelun suhteesta heihin, tulevat esitellyiksi Benedictus
de Spinoza (1623-1677), Immanuel Kant (1724-1804)
ja Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831).
Nietzschen tiedetään painiskelleen heidän filosofioidensa
parissa pitkään ja intohimolla. Kirjan toisessa osiossa
Nietzschen ajattelua tarkastellaan laajasti ottaen histori­
an- tai sosiaalifilosofisesta perspektiivistä. N ietzschen
verbaalinen aristokratismi ja -ainakin näennäinen-kan­
sanvallan kyseenalaistaminen pakottavat kysymään, mitä
hän olisikaan sanonut keskeisistä politiikan ongelmista,
jos häneltä olisi mielipidettä kysytty
Jos uuden ajan filosofiaa pitäisi luonnehtia hyvin yleisin
ja laajoin vedoin, niin eräs yritys kuvaukseksi olisi, että filo­
sofiaa on leimannut pyrkimys irrottautua teologisesta siteestä
ja kaikista sen johdannaisista. Keskiajan yliopistojen "apu­
tiede" on renessanssin jälkeen tavoitellut samanlaista auto­
nomiaa, ehkä suoranaista valtaakin (ainakin Euroopassa),
joka Kreikan filosofialla kauan sitten näytti olleen. Noin
1500-ja 1600 -lukujen taitteen tienoilta alkaen uusi luon­
nontiede inspiroi filosofeja ja monet halusivat rakentaa filo­
sofiansa tieteellisten periaatteiden mukaisesti.
Ratkaisevaksi uudistumisalueeksi osoittautui meta­
fysiikka - tarkoitan sillä tässä yhteydessä filosofian his-
6
ÅLKUSANA'J'
torian toisiinsa kietoutuvia, "perimmäisiä" ongelma-alu­
eita antologiaa ja teologiaa, joista ensimmäinen käsit­
teli olevaista ja toinen kaikkein perimmäisintä prinsiip­
piä, "tämän kaiken" käynnistäjää, ylläpitäjää tai takuu­
miestä, jota on nimitetty myös jumalaksi, osin Aristo­
teleen ansiosta (kr. 'nous', tajunta t. järki, myös järjen
osa, joka on lähimpänä jumaluutta, käännetty myös
'jumalana'). Tarinan voisi tosin panna alkamaan myös
Platonista tai esi-sokraatikoista, mutta pitäydyn tässä
Aristoteleen muotoiluihin siksi, että juuri ne ovat filo­
sofian historian näkökulmasta hahmottamiini kysymyk­
siin liittyen ehkä ratkaisevimmat.
Metafysiikan 12. kirjassa Aristoteles muotoilee prob­
lematiikkaa muutamalla hyvin vaikealla sivulla seuraa­
vasti: "Taivaanjärjestys" ja "luonto" riippuvat prinsiipistä,
"joka liikuttaa", vaikka itse on liikkumaton. Lisäksi se
on "aktuaalisesti" ja "välttämättä oleva".1 Muutamaa riviä
myöhemmin Aristoteles kirjoittaa, että "järki ajattelee it­
seään, koska se osallistuu siihen, mikä on ajateltavaa" ja
itse asiassa "järki ja se, mikä on ajateltavaa, ovat sama."2
Seuraavassa virkkeessä hän tekee pienen kertauksen,
jonka jälkeen hän nostaa esiin uuden kysymyksen:
Se näet, mikä voi vastaanottaa sen, mikä on ajateltavaa,
ja substanssin, on järki. Ja se on aktuaalinen, kun se o­
mistaa sen, mikä on ajateltavaa. Sen vuoksi jälkimmäinen
pikemminkin kuin edellinen on se jumalallinen asia, jon­
ka järki näyttää sisältävän.3
Hetkeä myöhemmin Aristoteles ilmoittaa, että
elämä kuuluu myös jumalalle, sillä järjen aktuaalisuus on
elämä. Jumala on tämä aktuaalisuus, ja jumalan
aktuaalisuus itsessään on paras ja ikuinen elämä. Sen vuoksi
me sanomme, että jumala on elävä olento, ikuinen ja pa­
ras, joten elämä ja jatkuva, ikuinen olemassaolo kuuluvat
jumalalle, sillä tämä on jumala.4
7
Sitten käykin ilmeiseksi, "että on olemassa jokin ikui­
nen, liikkumaton ja aistein havaittavista olioista erilli­
nen substanssi. "5 Aristoteles oli hahmottanut itsetietoi­
suuden rakenteen probleemin. Siinä ajatteleva ja järjel­
linen tunnistaa itsensä olevaista ajatellessaan ja huo­
maa oman roolinsa olevaisen olemisessa. Tätä tilaa ja
toimintoa Aristoteles nimittää myös jumalaksi. Kysei­
seen rakenteeseen liittyy tietty, meille moderneille vie­
ras epäpersoonallisuus, jossa esimerkiksi järki ei ole var­
sinaisesti 'omaa' järkeämme.
Myöhemmin näihin teemoihin kietoutui uuspla­
tonistisia aihioita sekä Lähi-idän uskonnollisuutta, myös
varhaista kristillisyyttä. Keskiajalla tämä tietoisuuden
ja järjen filosofia yhtäältä eli 'spiritualistisessa' muodossa
kristinuskossa, toisaalta islamilaisten aristotelismina,
joka sekin tuli omaksutuksi kristinuskoon. Lopulta
Tuomas Akvinolainen vakiinnutti aristotelismin skolas­
tiikkaan.
Niin kutsutulla uudella ajalla Benedictus de Spinoza
lienee ollut ensimmäinen 'suuri aristotelikko'6, ainakin
eräiden metafysiikan motiivien osalta. Toinen on G.WF
Hegel. Heidän työnsä ansiosta äsken kuvailemani ajat­
telun ja järjellisyyden epäpersoonallinen piirre heikke­
nee. Uuden ajan myötä ajatteluni ja järkeni alkavat näyt­
tää minun ajattelultani ja järjeltäni. Muutoksen varsi­
naiset tekijät olivat kuitenkin vähemmän perinne­
tietoisesti filosofoineet Rene Descartes (1596-1650) ja
Immanuel Kant, jotka kehittivät filosofista painotusta,
jota voinee nimittää 'tietoisuusfilosofiaksi'. Erityisesti
Descartes oli sitoutunut uuden luonnontieteen projek­
tiin (Hegelin mielestä hän ei ehkä ollut edes oikea filo­
sofi?). Hän myös aloitti uudenlaisen, subjektiviteetin
piiriin istutetun filosofian (minkä huomasi selkeästi myös
Hegel, jolla kuitenkin oli vaikeuksia hyväksyä karteesio­
laista metodia). Jos Descartesilla oli huomattava vaikutus
Spinozan filosofisen ajattelun kehitykselle, niin vastaavas­
ti on vaikea ajatella Hegeliä ilman Kantin filosofiaa. Kan-
8
ÅLKUSANA'J'
tin transsendentaalinen järjen filosofia mahdollisti uuden
tietoisuusfilosofian vaiheen. Tarvittiin lisäksi intensiivistä
Spinoza-harrastusta, jotta ajattelun, järjen, maailman, mi­
nän, ruumiin, tajunnan ja toiminnan yhteyksiä ja suhteita
voitiin todenteolla käydä selvittämään.
Tämän vaiheen yksi keskeinen edustaja oli Nietzsche;
subjektiviteettiin ehkä liian kauan tuijottanut filosofia joutui
todistamaan, ettei 'minästäkään' ollut filosofisen projektin
takaajaksi. Takuumiehiä ei yksinkertaisesti ole! olisi Nietz­
sche saattanut huudahtaa. Metafyysiset järjen, minän, tie­
dostamisen ja niin muodoin toiminnan käsitteet takaavat
rakenteet säröilivät - elleivät suorastaan luhistuneet -
Nietzschen iskuista:
Mutta minä tulen toistamaan sata kertaa, että "välittö­
mään varmuuteen", samoin kuin "absoluuttiseen tie­
toon" ja "olioon itsessään" sisältyy contradictio in adjecto:
pitäisi toki vihdoin vapautua sanojen viettelyksestä!
Luulkoon kansa, että tieto on loppuun-tuntemista, filo­
sofin täytyy sanoa itselleen: "kun erittelen tapahtuman,
joka on ilmaistu lauseessa, 'minä ajattelen', minä saan
sarjan uhkarohkeita väittämiä, joiden perustelu on vai­
keata, ehkä mahdotontakin, -esimerkiksi, että minä olen
se, joka ajattelee, että sen, mikä ajattelee, yleensä täytyy
olla jokin, että ajatteleminen on toimintaa ja vaikutusta
jonkin olennon taholta, joka ajatellaan syyksi, että on
olemassa 'minä', ja vihdoin, että on jo varmaa, mitä ajat­
telemisen tulee merkitä, -että minä tiedän, mitä ajatte­
leminen on. jos näet en olisi itse jo tätä ratkaissut, min­
kä mukaan minun sitten pitäisi määrätä, ettei se, mitä
parhaillaan tapahtuu, ehkä olekin 'tahtomista' tai 'tun­
temista'? Tuo 'minä ajattelen' siis edellyttää, että minä
vertaan nykyhetken tilaani toisiin tiloihin, jotka itsestä­
ni tunnen, siten määrätäkseni, mitä se on: koska se on
tällaisessa taannesuhteessa muuhun tietoon, sillä ei mis­
sään tapauksessa ole tarjottavana minulle mitään "väli­
töntä varmuutta". - Tuon "välittömän varmuuden" si-
9